Haistakaa vittu kaikki bloggaajat

Blogimyrskyä.
Kasuaaleissa päivälliskeskusteluissa "luitko sitä,tätä ja tota blogia". Linkkejä skypessä. Facebookin etusivulla, joka ikinen päivä. Kaiken päälle sorruin tähän itsekin.

Mikä tässä bloggaamisessa on niin hienoa? Jossain määrin terapeuttisena metodina, pidän bloggaamista ymmärretävänä. On paha olla, niskassa koko maailmantuskajavitutus, päästetään höyryjä pihalle. Vähän niinkuin joskus siihen aikaan kun gramofonit olivat äänentoiston kovinta hottia ja naapurin Marja-Leenalla oli Elviksen levy, josta haettiin kimppaorgasmit kuuntelemalla Can't Help Falling in Love.

Sitä kultaista aikaa ilman sosiaalista mediaa. Kun omat tunnot sai purkaa sinne yksityiseen vuodatuspankkiinsa, PÄIVÄKIRJAAN. Kolmen vuoden kuluttua tuli Bob Dylan ja Times they are a changin'.

Yksityinen on muuttunut julkiseksi, päiväkirja blogiksi. Teknologista ja sosiaalista kehitystä, jos tätä sellaiseksi voi kutsua. Kun jokaiselle vitun itsekeskeisellä teinille, koiranomistajalle ja yh-äidille annetaan pääsy purkamaan tunteitaan internetin ihmeelliseen maailmaan, ei siitä seuraa mitään hyvää. Kun naamalle läiskitään näitä vuotavia sydämiä, alkaa itsekin harkitsemaan itsemurhaa. Hankkiutukaa hoitoon, liittykää uskonnoliseen kulttiin, menkää vetämään päänne sekasin ja nussikaa kaikkea mikä liikkuu, sillä musta alkaa tuntua, että tää helvetin vuodattaminen ei auta teitä tippaakaan. Elämä on paskaa ja sitten kuollaan deal with it, ei se ainakaan narisemalla paremmaksi muutu.

Sitten on näitä vitun persläpiä jotka luulevat olevansa niin mielenkiintoisia persoonia, oikein ajattelijoita. Saatanan puistofilosofeja avaamassa meille tavallisille tallaajille metafysiikan suurimpia kysymyksiä ja vastauksia. Ei, sinä et ole mitenkään erityinen. Ei, ajatuksissasi ei ole mitään uniikkia. Ei, minua ei kiinnosta vittuakaan. Jos ihminen saisi elämässään tehdä mitä ikinä haluaisikaan, ilman tekijää: raha, sanotaan vaikka, että sitä ei olisi olemassa ollenkaan. Suurin osa varmasti haluaisi olla taiteilijoita, kirjailijoita, filosofeja, kulttuurin suurmiehiä ja naisia. Yksinkertaisesti valtaosasta ihmiskuntaa ei siihen ole. Toki kaikki oman napansa ympärillä pyörijät, pitävät itseään mahtavina. Se on koko itsekeskeisen maailmamme suurin synti. Jos taiteen ja kulttuurin luominen olisi niin helppoa, yhteiskuntamme, ihmiskuntamme näyttäisi täysin erilaiselta. Johann Sebastian Bachia vapaasti lainatakseni "kaikki musiikki joka ei ylistä jumalaa on paskaa". Aika hyvin sanottu, vaikka itse saksan kielestä vähän vapaasti käänsinkin.

Asiasta päästäänkin pahimpaan, muoti-ja elämäbloggaajiin, kuullostaako tutulta? Tänään sain uuden Versacen käsilaukun ja se sopii siiiiis ihan sairaan hyvin tän mun Luis Vuittonin mekon kans yhtee. Jos viel sais noi sikke mageet Christian Louboutinin kengät nii se ois ihan ou-mai-gaad.

Kyllä vitun ämmä, mua kiinnosti mitä uusia vaatteita sulla on. Kunhan ne on mun huoneen lattialla ja sitä ennen sä voit mennä tekemään mulle voileivän. Näissä blogeissa ei ole edes mitään sisältöä, kuvia vittu vaatteista ja kuvien välissä pari tyhjää haippi-lausetta. En pysty käsittään minkä ihmeen takia joku seurais tämmöstä. Menkää roskiin noiden vaatteidenne kanssa ja hankkikaa työpaikka.

EIKÄ TÄSSÄ VIELÄ KAIKKI, ehei pääsin vasta vauhtiin, elämäbloggaajiin. Nyt puhutaan siitä suurimmasta syövästä, niistä joille blogit on uusi Facebook ja Twitter, kun sinne on kerta nykyään noloa kirjoittaa mitä teki, söi tai näki tänään. Pitäähän se jonnekin ilmoittaa. Hei täs ois tää mun blogi tänään kirjotin siitä kuinka kävin kaupassa ja sieltä oli suklaamaapähkinälevite loppu, käykää lukeen koko juttu tästä linkistä.

En tiedä kuinka syvälle pitää vajota elämässään, että lopulta yritetään luoda omalle kurjuudelleen jotain merkitystä sillä että muut ihmiset lukevat sitä. Voi-voi meinasiko koira syödä tänään aamulenkillä polulle jätetyn myrkkyherkkupalan. Ai haluaisit mennä kytikselle metsään etsimään tätä eläinrääkkääjä-barbaaria. Be my guest, mutta älä vittu pakota mua lukemaan siitä. Tai siitä, että "Tänään oli kiva päivä." Hyvä hei hienoo, kerro lisää. "Kävin lenkillä ja sit ostin Topille tän ihanan pinkin kaulapannan" Kiva juttu, mahtavaa. JA MELKEIN UNOHDIN, TÄS MÄÄ SALILLA.

Keho on mielen temppeli ja mikä sen jalompaa, kuin veistää itsestään antiikin marmoripatsas, mutta. Ketään ei voi kiinnostaa se kertomus siitä sali-reissusta, siinä ei varmasti ole mitään mielenkiintoista jos olet tehnyt siellä oikeasti jotain kuntoiluun liittyvää. Jos joku idiootti on katkaissut selkänsä tehdessä maastavetoa paskalla tekniikalla niin sitten saat linkittää päivän tarinat, mutta mikäli se on sitä: tässä kuva musta jalkaprässissä, tässä kuva musta reidenlähentäjälaitteessa, tässä kuva musta käsipainojen kanssa, tässä kuva musta jumppapallon päällä, niin säästä minua ja maailmaa. Eikö sinne salille voi mennä ilman kuvaajaa, meikkejä ja lässytystä, tekemään sitä mitä siellä oikeasti pitää tehdä; nostaa asioita ylös ja laskea niitä alas.

Nyt rakkaat lukijat jotka ovat kestäneet mukanani, suon teille suuren viisauden. Palaamme Bachiin ja ainoaan musiikkiin. Ainut kirjoittaminen, sen kuuluisi ylistää elämää, olemassaoloa, viisautta ja hyveitä. Niinkuin nykyajan diskojumputus on mahtipontisen kirkkomusiikin edessä säälittävää vikinää ja oksennusta. On paska teksti ihan konkreettista oksennusta, silloin tällöin ihan rinnuksille saakka, useimmiten vain pieniä yökkäyksiä suuhuni.

Vaikka ylempänä totesin, että terapiamuotona kirjoittaminen itselleen on hyvästä, asioita saa ja pitää käsitellä, mutta kaikkea paskaa ei pidä julkaista. Pidän kuitenkin itseäni ylimielisenä kaksinaismoralistina ja julkaisen tämän. Samalla toivotan kaikille iloista haista vittua.