Kännipohdiskeluja maailmankaikkeudesta

            Mitä on elämä ja mikä on sen tarkoitus?

Elämä voidaan määritellä miljoonilla eri tavoilla, se voi tarkoittaa töissäkäyntiä ja verojen maksamista, mikä tosin kuulostaa jo ensialkujaan erittäin kurjalta. Toiselle elämä voi olla rakkautta, aisteja, kokemuksia. Elämä voi olla haluja, nautintoa, kaikkia kuolemansyntejä - hedonismia. Vai onko elämä sitä, kun ajaa urheiluatolla rantabulevardia auringonlaskuun, tai sitä kun seisoo Mount Everestin huipulla ja tempaisee Jesseä käkättimeen.

Subjektiivisia käsityksiä elämästä voidaan luetella niinkin pitkään, että vielä niin siloiset pallini rupsahtavat ja kikkeli alkaa kunniottaa ainoastaan gravitaatiota, mutta sitähän emme kukaan tahdo, joten otetaan siis vain pikakertaus, kuinka universumi synnytti ihmisen.

Ihmiselämä, lukuisien sattumusten sarja, maailmankaikkeuden synty, big bang, linnunrata, aurinkokunta, tyhjyydestä galakseiksi, planeetoiksi. Sopivista olosuhteista mikro-organismeihin, elämän biologiseen määritelmään; rakenne, aineenvaihdunta, itsenäisyys, lisääntyminen, mukautuminen. Evoluution myötävaikutuksella loppujen lopuksi ihmiseksi.

Kaikki tämä kuulostaa hienolta ja uniikilta, mutta oikeasti olemme vain läjä atomeita, ehkäpä tarkemmin kuvailtuna muutama ämpärillinen "mutavettä". Happea, hiiltä, vetyä, typpeä, kalsiumia, fosforia, kaliumia, rikkiä, natriumia, magnesiumia, kuparia, sinkkiä, seleeniä, molybdeeniä, fluoria, klooria, jodia, mangaania, kobolttia, rautaa, litiumia, strontiumia, alumiinia, silikonia, lyijyä, vanadiinia, arsenikkia ja bromia. Siinä on ihmisen lego-palikat.

Kun nopat pyörähtivät ja tähdet linjautuivat, avaruuden loputtomaan kaaokseen muodostui hetkellinen järjestys, ihminen. Mistä tämä johtui, sitä en tiedä, mutta sen tiedän, että se johtaa kuolemaan ja takaisin entropiaan. Meidät muodostaneet aineet ja molekyylit ovat matkanneet maailmankaikkeuden halki, kaiken alusta saakka ja jatkavat matkaansa meidän jälkeemme. Olisiko siis kaukaa haettua väittää, että ihminen on vain osa universumia, joka on alkanut yrittää ymmärtää itseään. Että olemme kaikki yhtä suurta kokonaisuutta, pohjimmiltaan samaa. Tältä kannalta ajateltuna ainakin uskonnolliset teoriat aikaisemmista elämistä yms. nousevat aivan uuteen perspektiiviin.

 Meidän tarinamme ovat alkaneet samasta pisteestä, yhdestä atomia pienemmästä pisteestä, juuri ennen alkuräjähdystä, kun koko maailmankaikkeuden materia oli puristuneena yhteen nippuun. Pelkkä ajatus tästä saa sinut ehkä katsomaan kanssaihmisiä uudessa valossa. Me olemme kaikki maailmankaikkeuden lapsia. 

Takaisin asiaan. Käsiimme on annettu uskomaton lahja. Kaikkia todennäköisyyksiä vastaan osaset ovat järjestyneet loputtomassa epäjärjestyksessä ja siinä sinä olet. Ja tämä hetki, tässä muodossa, on vain silmänräpäys äärettömässä. Elämän tarkoitus on kuolla, palata takaisin maailmankaikkeuden ykseyteen ja jatkaa kohti ääretöntä tuntematonta.

Nyt tiedämme mistä lähdimme, minne olemme matkalla. Mitä on välissä, jää nähtäväksi. Osa loppuu ennen kuin on edes alkanut kunnolla, toiset kestävät niinkin kauan, että loppua jo odottaa. Miten sitten ikinä käykään, on samantekevää. Sillä elämmehän vain ja ainoastaan tätä hetkeä ja se on kaikille sama. Ainut mitä meiltä voidaan ottaa pois, on tämä hetki. Menneisyys on yhdentekevää ja tulevaisuus epävarmaa.
Enpä olisi uskonut raamattua lainaavani, mutta koska #YOLO on junttia...... 

Eat, drink, and be merry, for tomorrow we die.